|
Sulon onnettomuus |
 |
|
29.09.2010 10:28 |
Sulon onnettomuus
Marjukka Toivonen
Heinäkuisena perjantaina vuonna 2006 olin metsässä iltalenkillä porukan kanssa, kun pojat meni merkkaamaan yhtä puuta. Yhtäkkiä Sulo sanoi "ai" ja tuli mun luo. Sillä on tapana vinkasta, jos se astuu johonkin havunneulaseen tms. ja varvasta vähän nipistää, joten kumarruin nyppäsemään piikin pois, kun huomasin jalassa valkosta ja verta rupes tulemaan reippaasti. Luulin että se on astunu johonkin terävään (jota ei näkynyt) ja haava oli luuhun asti. Nyt oli kiire, mutta millä ja mihin? Me asuttiin sillon sen verran maalla, että viikonloppuisin oli sellainen usean kunnan yhteispäivystys, että piti tietää, missä just tänään on eläinlääkäri. Lisäksi Hyvinkäällä on, tai ainakin oli silloin, tasan 2 (!) taksia, jotka ottaa koiria. On ihan tuurista kiinni ovatko ajossa/vapaana. Yritin siinä sitten pidellä yhdellä kädellä vuotavaa haavaa ja koiraa aloillaan, estää muita koiria palaamasta puun luo ("mikä tuli?, meillä on pissahätä kesken"), estää muita tulemasta sohlaamaan (tässä vaiheessa Sulo jo ymmärsi olevansa loukkaantunut ja murisi muille) ja soittaa temppuilevalla kännykällä apua. Helsingissä oli siihen aikaan sellanen eläinten ambulanssipäivystysyritys, jonka numero mulla oli kännykässä, mutta niillä oli keikka kesken eikä päässeet, mutta neuvoivat laittamaan kiristyssiteen jalkaan. Haava oli välijalassa kintereen alapuolella, joten vedin lenkkaristani nauhan ja laitoin sen niin kireelle kun sain kintereen yläpuolelle. Siitähän Sulo rupes tietysti rimpuilemaan. Sain sitten soitettua taksin kotiovelle, keskus ei suostunut ymmärtämään, että auto saisi tulla mua vastaan. Lähdin kantamaan rimpuilevaa potilasta ja vetämään kolmea vastahakoista kohti kotia. Matkaa oli tarpeeksi, piti pysähtyä lepäämään. Kello oli vähän jälkeen kymmenen ja keli mitä mainioin, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Pääsin viimein kotiin, Sulo ei enää sätkinyt, taksi oli odottamassa. Laitoin Sulon etulattialle ja pyysin kuskin pitämään kiinni, kun lähdin heittämään muita sisälle ja hakemaan lompakkoa ym. Sitten matkaan.
| Ei edelleenkään aavistustakaan, missä olis paikallinen lekuri, eikä numerotiedustelussa tietysti hajuakaan. Päätin sitten että mennään suoraan Helsinkiin Yliopistolliseen eläinsairaalaan. Mutta nepäs oli juuri muuttaneet Sörnäisistä Viikkiin, mutta minne sinne? Kuski ei osannut käyttää navigaattoriaan tai mikä systeemi niillä onkaan, eikä taksikeskuskaan tiennyt. Sain onneksi systerin kiinni ja se kattoi netistä osoitteen ja puhelinluettelon kartasta ajo-ohjeen. Taksi oli onneksi hyvin ymmärtäväinen, koiraihminen itsekin, ja ajoi pyytämättäkin melkein kahtasataa. Se oli itse asiassa enemmän paniikissa kuin minä, ja niinpä se hädissään kääntyi ohjeeseen nähden liian aikaisin ja sitten oltiin jossain. |
Sulo 2 v. Kuva: Oli Helenius
|
Onneksi bongattiin huoltsikalta kytät, jotka neuvoi tien, mutta hätäinen kuski empi jo seuraavassa liikenneympyrässä että mihin. Kytät tuli kuitenkin perässä, ajoi eteen ja vei perille asti. Koko matkan ajan yritin soittaa klinikalle, että olen tulossa tällasen hätätapauksen kanssa. Siellä on näes tavallisesti aikamoinen ruuhka. Kukaan ei vastannut! (Myöhemmin selvis että systerin antamasta numerosta puuttui yksi numero.) Kävi tuuri ettei siellä ollut ketään, itse asiassa vain vastaanottotytsä ja lääkäri. Sain siis koiran suoraan hoitoon ja saatoin huokaista helpotuksesta. Olin yltä päältä veressä kun olin kantanut koiraa sylissä "selällään", jolloin haavasta vuotava veri valui sen mahan päälle, ja tuli tietysti mun päälle kun kannoin sen autosta ja annoin tiskin yli hoitsulle. Sulon haava ommeltiin (verisuoni ja iho vain parsittiin) ja se jäi yöksi klinikalle. Se valkoinen, jonka olin nähnyt, ei onneksi ollut luuta vaan jänteitä, joita oli katkennut. Lauantaiaamuna hain koiran kotiin ja klinikalla sanottiin, et tuu maanantaina uudestaan, kun nyt ei pysty sanomaan jalasta mitään, kun koira ontuu.
|
Sulo 8 v. Kuva: Pauliina Sjöholm
|
Maanantaina lekuri sanoi että sieltä on vaan jotain pinnallisia (varpaiden) koukistajajänteitä vaurioitunut, ei haittaa mitään, ei toimenpiteitä. Haava lähti paranemaan tosi hyvin, eikä tikkien peittona ollut kuin sideharsolappu, joten koko jalka oli hyvin näkyvillä. Rupesin siinä viikolla sitten kattelemaan, että ei tollasta voi kyllä pitää, vaikka Sulo käyttikin jalkaansa melko hyvin. Jänteiden katkeaminen teki nimittäin sen, että varpaat ei olleet siististi "alla" vaan sojottivat löysinä eteenpäin. Ikään kuin koiralla olisi ollut ns. jäniksenkäpälä takajalassa - ja vain toisessa! Tassu tuntui pehmeältä, ei sellaiselta jäntevältä kuin vasen.
|
Olihan se ihan käyttökelpoisen näköinen, mutta ajattelin että kun koira on vielä suht nuori, haluan vielä yrittää sitä viimeistä CACIBia, jäljestää ja kokeilla ajoakin (tämä on sitten toinen tarina) ja viedä lume-kokeeseen, eli jalkojen pitäisi vielä kestää käyttöä ja mieluusti näyttää samanlaisilta. Soitin sinne ja kysyin, eikö tälle tosiaan voi tehdä mitään. Maanantainen lekuri sanoi samat kuin silloin, mutta lisäsi suunnilleen pitkin hampain, että voithan sä kysyä vielä tolta toiselta. Yritin jälleen selittää, miksi mulle ei riitä, että koira on hengissä ja kävelee. Tämä lääkäri (ELL Pauli Keränen) viimein tajusi, mikä on harrastuskoira ja käski tuomaan sen maanantaina leikkaukseen. Ja onneksi vein! Siellä oli nimittäin kolmen pinnallisen koukistajajänteen lisäksi vaurioitunut yksi syvempi. Jalka oli lastassa 6 viikkoa ja lasta vaihdettiin klinikalla viikon välein. Mulla kun ei ollut autoa, niin oli sanotaanko mielenkiintoista mennä julkisilla Hyvinkäältä Viikkiin. Matkaa oli pelkästään meiltä asemalle niin paljon, etten jaksanut kantaa koiraa, joka ei tietysti saanut kävellä, vaikka omasta mielestään pystyikin, joten vedin sitä näyttelyhäkissä. Tikkurilassa junan vaihto ja Malmilla bussiin, joka vei klinikalle. Sitten siellä muutama tunti (vaikka sulla on varattu aika, ei ole ollenkaan sanottu pääsetkö silloin hoitoon edes parin tunnin tarkkuudella) ja sama takaisin, meni muuten aina koko päivä. Lastan poiston jälkeen jalassa oli vielä tukiside kolmen viikon ajan, ja sitäkin vaihdettiin kerran viikossa. Syyskuun puolivälissä alotettiin hiljalleen kuntoutus: ensimmäisen kuukauden ajan varpaiden ja jalan koukistamista ja pientä ulkoilua asvaltilla, hiekalla, nurmikolla, metsässä. Lokakuussa oltiin ekalla fysioterapeutin vastaanotolla eläinsairaala Aistissa, joka oli siihen aikaan ainoa klinikka, jolla oli fysioterapeutti (tässä vaiheessa olin jo onnistunut hankkimaan auton ja kuljettajan). Siellä Sulolle puettiin ”pelastusliivit” ja laitettiin uimaan terapia-altaaseen. Sen ilme oli jokseenkin kauhistunut (”yritätteks te oikeesti HUKUTTAA mut?!?”), mutta se polski ihan hyvin, kunhan liivien kahvasta pitämällä esti sitä tulemasta pois altaasta. Saatiin mukaan kotijumppaohjeet, joiden mukaan treenattiin joka päivä aamuin illoin. Fysioterapeutillakaan ei tarvinnut enää käydä kuin muutaman kerran, koska aloin uittaa Suloa meidän kylpyammeessa! Kun vielä systeri, joka on koulutettu koirahieroja, kävi pojan hieromassa kerran viikossa parin kuukauden ajan, oli Sulo täysin kuntoutunut jo joulukuun puolivälissä.
|
Pari keskimmäistä varvasta jäi vähän suoremmaksi ja sitä myöten koko tassu vähän litteämmäksi, mutta jalan käyttöön se ei vaikuttanut millään lailla. Eikä sitä kukaan tuomarikaan huomannut, joten saatoimme palata näyttelykehiin jo tammikuussa 2007, vain puoli vuotta onnettomuuden jälkeen! Ja jo huhtikuussa saimme juhlia uutta kansainvälistä valiota, kun Sulo sai kolmannen CACIBinsa Lahden KV näyttelyssä. Eikä se ura siihen loppunut, mutta siitä lisää myöhemmin. Syksyllä päästiin myös metsälle, mistä saaliina supikoira. Sulo perheineen kiittää YES:n ja Aistin henkilökuntaa hyvästä hoidosta!
P.S. Kävin seuraavana päivänä onnettomuuspaikalla. Puu löytyi helposti, tiellä sen kohdalla oli verilammikko ja umpiverinen paperinenäliina, jonka olin jättänyt (mä en tajua miks mä olin kuitenkin niin kansalaistottelevainen, että toin kakkapussit pois siinä hötäkässä). Kun katsoin puun juurelle, ei ensin näkynyt mitään, mutta sitten huomasin, että sammaleesta pilkistää lasia. Kaivoin vähän ja sieltä paljastui kokonainen, rikkinäinen kaljapullo, joka oli haudattu/hautautunut sirpaleineen, terävä kaula YLÖSPÄIN. Siis joko tahallista tai todella idioottimaista. Keräsin kaikki sirut ja kannoin roskiin.
|
 Supisaalis
|
|
|
Viimeksi päivitetty 29.09.2010 11:28 |
|
Veli ja sen sisko - Raipe ja Friidu |
|
|
26.05.2009 10:21 |
|
Veli ja sen sisko - Raipe ja Friidu
Heli Mononen
Meille piti tulla musta, lyhytkarvainen uros.
Vuotta myöhemmin nurkissamme pyöri kuitenkin pitkää, mustaa koirankarvaa ja kylkiäisenä saatu punainen lyhytkarvainen sisko. Miten tässä näin pääsi käymään?
|
Kalliiksi tulee
|
Raipe (City Karhu, herra Hyväntuulinen, Päise, Paise, Raymond, Rapu, Rainer, Etäpesäke…) syntyi maailmaan yhtenä pentuna kuudesta puolen vuoden hermoja raastavan odotuksen jälkeen vihdoin Stockan Hullujen Päivien aikaan keväällä 2005. Tästä odotus jatkui vielä melkein neljä viikkoa ennen kuin pääsimme henkilökohtaisesti tutustumaan kasvattajaan ja katsomaan pentuja.
|
Tukat suittuina ja varmistuneina siitä, että jalassa on ehjät sukat ja muutenkin erinomaisen hyvin valmistautuneina matkasimme kohti Kirkkonummea. Voi kuinka meitä jännitti, kun vihdoin näimme pikku-Raipemme ensimmäistä kertaa. Siinä se pötkötti pentulaatikon keskellä, kylki kyljessä sisarustensa kanssa.
Näin myöhemmin olen halunnut ajatella, että tuolla hetkellä jaettiin meidän perheessä tämän koiran kohdalta ykkösemännän paikka. Minä nimittäin keskityin huomaamaan vain, että meidän pentu on erilainen kuin muut, kun taas Iina oli vain haltioitunut tavatessaan vihdoin kauan odotetun pentumme. Sanomattakin lienee selvää kumman kylkeen poika nykyäänkin mieluiten käpertyy.
|
Touhukkaana pentulassa
|
Friidu ja sen sisko
|
Raipe oli pentueensa filosofi, pohdiskeleva ajattelija, joka hurmasi mäyräkoiramaisella katseellaan ja kokoonsa nähden jättisuurilla etutassuillaan. Kookkaimpana kasvattajalta lähtenyt pallero oli loppu-kesäksi kuitenkin solakoitunut sellaiseksi saukoksi, että pentutapaamisessa velipojat antoivat sille kimpassa kunnolla kyytiä! Kotona Raipe osoittautui maailman hyväsydämisimmäksi, rauhalliseksi ja uskomattoman kiltiksi mäyräkoiran aluksi, joka ei koskaan ole pistänyt koti-irtaimistoa uusiksi ja osasi jo 7+-viikkoisena erottaa omat sukkalelunsa siellä täällä lattialla lojuneista käyttösukista.
Raipen lempiharrastuksiin kuuluvat edelleenkin ihmisten tarkkailu ulkona eli kadun kulmissa päivystäminen, namin etsintä, nukkuminen, luiden kaluaminen, yleinen puuhastelu mamin kanssa, nukkuminen ja syöminen (viimeksi mainittua ei voi korostaa liikaa). Raipe selvästi rakastaa uuden opettelua ja oppii helposti erilaisia käskyjä. Maahan menon opettamiseen meni tunti, istuminen tuli muistaakseni siinä sivussa. ”Tuo!”-käsky meni perille jo pentuvaiheessa leikin ohessa. Me omistajat vain olemme olleet niin laiskoja ja muka kiireisiä, ettei koulutusta ole jatkettu pidemmälle. Molempien koirien kanssa harrastamme jäljestystä aina ehdittäessä ja (hyvän) metsän löytyessä. Ja tietty citykanien jahtaamista Hakaniemessä.
|
Raipe ekana kesänä
|
Makoilua mökillä
|
Friidu (Iidu, Illi, Stuart Idle, Pikku Ötökkä, Ötömönniäinen, Nurkse, Ikka-Ikka…) syntyi vuotta myöhemmin samoista vanhemmista ja on siis Raipen täyssisar. Friidu on perheen prinsessa ja näytelmätähti, joka kasvattajan ehdotuksesta tuli meille yhteisomistukseen. Hämmästyttävää on se, miten samoista perintötekijöistä, kasvuolosuhteista tulevat ja samaan kotiin päätyneet koirat voivat olla luonteeltaan ja käytökseltään niin erilaisia. Siinä missä Raipen sydämen voittamiseen tarvitaan oikea tuulensuunta ja auringonpilkut, saa Friidusta kaverin pelkästään kävelemällä ohi. Friidu rakastaa kaikkia! Pitkä pusukieli on monelle tutulle ja tuntemattomallekin tullut kolmen vuoden aikana tutuksi. Tämä pieni ärsyttävä neiti, joka tyynen rauhallisesti vie Raipelta lelut suusta (luista tms. ei koskaan muuten tule riitaa) ja kantaa ne omaan ”kotipesään” turvaan, päihittää muuten niin rauhallisen ja tarkkavainuisen veljensä mennen tullen keskittymisessä aktivointipeleihin.
|
Friidu osaa nostaa palikat ”sivistyneesti” hampaillaan, kun Raipen mielestä taas suurien etutassujen pointti on juuri se, että palikoita voi mäiskiä vauhdilla sivuun. Likka on maailman sopeutuvaisin matkustaja ja pitkäpinnaisin näyttelyissä kävijä. Sille ei ole opetettu mitään temppuja alun perin juuri näyttelyiden takia (ettei pylly mene maahan, kun seisoa pitäisi), mutta kyllä se oman namipalkkansa saa, kun Raipe on ensin tehnyt ”suoritteet” molempien puolesta. Friidu sen sijaan käy näytelmissä ja on nuuskaissut itselleen yhden tittelin verran vertakin.
|
Pojat
|
Kokemuksesta voisin tässä vaiheessa todeta, että kun perheeseen tuli toinen mäykky, on työ vähintäänkin tuplaantunut, mutta toisaalta onnen hetket ovat moninkertaistuneet. Nämä ”Pojat”-yhteisnimityksellä kulkevat sisarukset saavat yhdessä aikaan paljonkin melskettä ja meteliä, vaikka kumpikin yksinään osaa olla hyvinkin rauhallinen.
(Stadin) Friidu ja Raipe lähettävät lopuksi terveisiä kaikille Zetoille ja Ä-pennuille sekä siivoojatädille! Me puolestamme kiitämme kasvattajaa hyvästä ja toimivasta yhteistyöstä ja kahdesta mainiosta karvakorvasta.
4.5.2009 Heli Mononen
|
|
Sisu ja sen karvainen isoveli Mauri |
|
|
28.04.2009 13:14 |
|
Sisu ja sen karvainen isoveli Mauri
Laura Kymäläinen
|
|
Ensin oli vain Mauri Antero Mäyräkoira. Mauri on 3 -vuotias reuhaava, koiratytöistä erittäin paljon pitävä, peiton alla tai aurinko läntissä nukkuva lyhytkarvainen perusmäyräkoira. Maurin asema perheen huomion keskipisteenä muuttui kertarysäyksellä 9 kuukautta sitten kun poikamme Sisu syntyi. Jo ennen lapsen syntymää Mauri vaistosi mitä tuleman piti ja alkoi vartioida laumaansa eritavalla, esimerkiksi jälkikäteen tullutta vierasta piti haukkua ja murista vaikka muiden, aiemmin tulleiden kanssa oltiin kaveria.
Maurilla oli hoitaja meillä kotona sillä aikaa, kun olimme sairaalassa. Halusimme, että koira sai olla omissa nurkissaan, kun stressiä oli muutenkin tiedossa. Mieheni vei sairaalasta vauvan paidan ja lakanan nuuskittavaksi kotiin. Kun sitten tulimme Sisun kanssa kotiin, Mauri oli ulkona odottamassa ja sai haistella uuden tulokkaan.
|
Koira oli alusta asti hyvin kiinnostunut lapsesta ja halusi nuolla kasvoja ja nuuhkia. Vieläkin kasvojen ja käsien nuolemista pitää kieltää, mutta kun ne ovat Maurin mielestä niin herkulliset. Vastustuskyvyn luulisi olevan lapsella todella hyvä. Vastoin suosituksia koira nukkuu ainakin osan yötä sängyssä, kylläkin jalkopäässä. Lapsi on sängyssä myös osan yötä, joten välillä on vähän ahdasta. Kun Sisu oli aivan pieni, laitoimme hänen alle meidän sänkyyn aina peiton, jotta edes jonkinlainen hygienia taso säilyisi.
|
|
|
Aluksi Mauri ei osannut oikein varoa Sisua vaan saattoi vahingossa juosta yli tai tökkiä kuonolla liian kovaa. Missään vaiheessa koira ei ole osoittanut vihamielisyyttä lasta kohtaan, murahtanut, näykännyt tai vastaavaa. Mustasukkaisuutta esiintyy sitten useastikin. Lapsen kanssa leikittäessä vinkulelu tuodaan käteen, kesken syöttämisen vaativa kuono tökkii jne. Mauri on muuttunut lapsen myötä enemmän sylikoiraksi. Usein kun Sisu menee parvekkeelle päiväunille, Mauri pyytää vuorostaan syliin. Yritämme huomioida koiran leikkimällä ja ulkoilemalla sen kanssa kaksistaan. Monet vieraatkin muistavat Mauria erikseen ja tuovat tuliaisia, reuhaavat sen kanssa heti tultuaan.
|
|
Koiran ja lapsen lelut sekoittuvat lattialla vaikka kuinka kielletään puolin toisin. Usein samaa kumikanaa syödään kummastakin päästä. Jos lapsi vie koiran lelun, se katsoo meitä apua pyytääkseen tai yrittää varovasti etuhampailla ottaa lelunsa takaisin, sama asia luiden kanssa. Koira osaa myös mennä vähän sivummalle turvaan. Lapsen opittua ryömimään, koiran vesikuppi on jouduttu nostamaan pöydälle ja tarjoamme vettä sitten erikseen useamman kerran päivässä. Maurin ruoka-aikana Sisu pidetään kauempana ruokarauhan antamiseksi.
Koiran päivärutiinit eli pitkät päikkärit menivät tietenkin uusiksi, kun olemme nyt kolmistaan päivät kotona. Aluksi Mauri olikin selvästi väsynyt, kun piti koko päivän päivystää meitä. Lenkit ja muutenkin ulos lähteminen on välillä haasteellista, kun liikkuvia osia on monta.
|
Vaunut, koira, roskapussit ja muut kamppeet saavat aina kunnon hien pintaan. Koira kuitenkin pakottaa kunnon lenkkeihin. Vauvarientojen vuoksi Mauri saa viettää myös laatuaikaa yksin kotona. Onkin hyvä, ettei koira totu jatkuvaan seuraan, kun kuitenkin tavallinen yksinäinen arki koittaa jossain vaiheessa.
| ”Veljesten” yhteiselo on sujunut hienosti, ja jo nyt vaikka lapsi onkin vielä pieni, koira hakeutuu lapsen seuraan ja päinvastoin. Mauri tervehtii kotiin tultaessa myös lasta ja muutenkin huomioi kuten meidät. Sisun itkiessä Mauri juoksee ensimmäisenä luokse ja katsoo meitä moittivasti. Jos Maurilta kysytään, se luultavasti toivoo, että Sisu oppisi vihdoin heittämään sitä kanaa… |
|
|
|
Viimeksi päivitetty 28.04.2009 12:20 |
|
Elämäni mäyräkoirat - normikarkkarit |
|
|
22.04.2009 11:26 |
|
Elämäni mäyräkoirat - normikarkkarit
Tuovi Henttu
Yhteiselämäni mäyräkoirien kanssa alkoi varkain vuonna 1991, 18 vuotta sitten. Siihen asti olin pitänyt itseäni vannoutuneena kissaihmisenä, en tiennyt mitään niin tyhmää kuin koiran ulkoiluttaminen säännöllisesti. Päätimme silloisen aviomieheni kanssa hankkia kotieläimen ja alussa keskustelu pyöri akselilla kissa vai koira vai papukaija. Myönnyin koiraan, jolla olisi mahdollisen paljon kissamaisia piirteitä. Tämän jälkeen rotuvalinta kävi nopeasti karkeakarvaiseen mäyräkoiraan.
Muddy (1991-2003)
|
Karkkariuros Muddy (a.k.a Foxfixer's Athos) valittiin meille, koska koira oli pentueensa pienin. Muddy-nimi tuli ex-mieheni ihaileman blueslaulajan Muddy Watersin mukaan. Kutsuimme Muddya usein Munkkiniemen Kreiviksi kasvattajan kotipaikan ja tapojensa perusteella. Muddy oli huomioonottava, helppo ja mielellään totteleva mäyräkoira. Muddystä piti tulla 'pelkkä' kotikoira, mutta Muddyn kautta tutustuimme näyttely- ja moniin käyttölajeihin. Ensimmäisiin mejä-treeneihin tutustuimme jo seuraavana vuonna (1992), LUT-treeneissä kävimme Lepsämässä. LUT-kokeissa kävimme muutaman kerran, mutta Muddy ei ollut tarpeeksi painostava tai kova pärjätäkseen. Näyttelyissäkin Muddy kävi, mutta pienen kokonsa (paino 9 kg) ja parrattomuutensa vuoksi menestys ei ollut kummoinen.
|
Muddy
|
Mejää kokeilimme ensi kerran vuonna 1993 ja tuohon lajiin hurahdimme täysillä. Muddyn Suomen Jälkivalio-nimike tuli sitkeytemme ja oman lajihulluutemme takia. En usko, että moni olisi jaksanut hieroa 10 AVO-koetta päästäkseen VOI-luokkaan ja sitten vielä 12 VOI-koetta saadakseen FIN JVA-titteliä koiralleen. Muddy oli kohtuullinen jäljestäjä, mutta lankesi välillä niihin kuuluisiin metsän houkutuksiin. Kesäisin Muddyn aika meni täysin kaivaessa, siinä hän oli intohimoinen. Kesäisin oli huoletonta, Muddy kaiveli läheisessä koivikossa ajohaukun kera; ulkona ollessa pystyi aina paikallistamaan koiran. Muddyn loppu oli nopea. Kaivuuhommissa koira tuli henkäisseeksi multaa henkitorveen, joka aiheutti keuhkokuumeen. Viimeiset elämänsä kolme päivää Muddy vietti YES:n happiteltassa, mutta sekään ei pelastanut. Suru oli valtava. Muutama viikko Muddyn kuoleman jälkeen näin unta, että kävelin aurinkoisella ja lämpöisellä niityllä, jossa unikot ja muut kesän kukat kukkivat. Kaukaisuudesta alkoi kuulua koiran haukkua, joka lähestyi. Muddy saapui jahdaten perhosta. Koira jatkoi perhosen perässä kääntyen pois päin minusta. Sitten unessa koira käänsi päänsä minuun päin, heilutti häntäänsä iloisesti ja viesti silmillään, että hänellä on nyt kaikki hyvin. Tämän jälkeen Muddy poistui perhosen perässä horisonttiin. Mieleni täytti suuri tyyneys, suru muuttui rauhaksi ja pystyin muistelemaan koiraa ilman tunnekuohua.
Aqu (1993-2006)
|
Aqu
|
Jos eka mäykkymme oli helppo ja huoleton, niin seuraava karkkariuroksemme Aqu (Kummanluolan Aqu) oli toista maata. Muddyn myötä minulle tuli hinku saada oma harrastuskoira. Varaukseni Nakin urospennusta epäonnistui, sillä narttu jäi tyhjäksi. Tästä alkoi kiivas pennun metsästys, koska äitiyslomakin oli jo varattu. Nilsiästä löytyi sopiva pentu kotiimme. Kasvattajat tosin mainitsivat ohimennen, että jalostuksessa painotettiin ajo-ominaisuuksia. Tuo lause kummitteli monesti mielessäni Aqun eläessä.
Suurin toivein vein Aqua kokeisiin. Ilmeni, että LUT-kokeisiin Aqu oli liian kookas, näyttelyihin koiralla oli vääränlainen takaosa ja mejä-kokeisiin hän oli aivan liian ajoviettinen.
Aqulla oli hetkellinen mielenhäiriö, jolloin Aqu sai 1,5 vuotiaana AVO1-tulokset kasaan kahtena peräkkäisenä syksyisenä viikonloppuna. Elättelin suuria unelmia seuraavan koekauden VOI-kokeista ja alustavasti putsailin palkintokaapista tilaa kaikille Aqun tuleville palkinnoille.
|
Mutta väliin tuli talvi, jolloin Aqu löysi itsensä ja elämänsä käyttötarkoituksen. Ja se oli eläinten ja varsinkin kissojen jahtaaminen. Sen jälkeen mejä ei maistunut koiralle. Yritin toki urheasti 9 VOI-koetta ennen kuin luovutin. Mejään Aqu suhtautui sijaistoimintana, jota voi tehdä ennen paremman hajun löytymistä. Pisimmälle pääsimme VOI-luokassa muistaakseni toiselle kulmalle (siis puoliväliin) ennen kuin Aqulla oli kaikki hukat koossa. Sen yhdeksännen kokeen jälkeen Aqu pääsi eläkkeelle mejä-hommista. Koiralla oli aivan mieletön into ajaa (mielestäni, kun en ajoa tunne), mutta oma heikko hermorakenteeni ei kestänyt koiran päästämistä vapaaksi metsän vaaroille. Aqu sairasteli harvoin. Nuorena Aqulla oli sohvansyöntikausi, joka paljastui ylisuurien nielurisojen aiheuttamaksi. Samana päivänä, kun Aqu kävi nielurisaleikkauksessa, lähti sohva korjaukseen eikä koira koskenut siihen koommin.Vanhemmiten koira jäykistyi ja takaosa alkoi vaivata. Pari viimeistä vuotta koira pärjäsi särkylääke Rimadylin voimin. Aqulla oli toisinaan huonoja päiviä eikä elämä hotsittanut. Lopulta huonoja päiviä oli liian usein ja Aqu päästettiin uneen hieman yli 13-vuotiaana. Vaikka Aqun kanssa elämä oli joskus hermoja raastavaa, sillä koira oli itsepäinen, omalaatuinen ja sairaan nopea karkaamaan, oli se myös hyvin antoisaa. Aqu opetti, että mäyräkoirat ovat persoonia. Aqulla oli psyykkinen vaisto tunnistaa, milloin oltiin menossa eläinlääkäriin, itku ja valitus alkoi noin 500 m ennen lääkärille tuloa. Samoin Aqu oli loistava keskustelemaan, koiralla oli mieletön valikoima erilaisia haukahduksia ja uikkauksia asiansa esittämiseksi. Lisäksi tämä koira osasi hymyillä koko purukalustolla.
|
|
|
Kertomuksia
